Nukketeatteria

Laiturinnokassa kylmä sokerimaito kahvilla maistuu aina hyvälle. Parikkalan suurin nähtävyys patsaspuisto ja jonkin sortin kekkerit - pöydät notkuivat ilmaista ruokaa ja taustalla joikasi seniorikuoro. Oikeastaan tunnelma oli melkein idyllinen.

Elämä ei ole elokuvaa. Unohdetaan helposti, että jokainen meistä on vain ihminen. Vaaditaan paljon, odotetaan liikaa. Toisen täytyy osata harjoittaa telepatiaa ja olla saman aikaisesti superihminen. Unohdetaan inhimillisyyden rajat. Joistakin hetkistä voi tehdä elokuvaa, kohtauksia jotka muistaa ikuisesti ja voi silloin tällöin kelata mielensä filmistä ajatuksiin.
Tahdotaan kultaiset vaatteet ja kumartavia ihmisiä ympärilleen. Korvataan iho muovilla, me synnyimme nukketeatteriin. Ei osata arvostaa sitä mitä vanhemmiltaan sai vaan leikellään minuus kappaleiksi. Persoonallisuus on rumaa, vaikka tässä ajassa kaikkein muodikkainta on erilaisuus.
Täytyy miellyttää yhteiskuntaa, massakulttuuria. Palvotaan median orjia, jotka on muovattu pala kerrallaan ja joilta on riistetty viimeinenkin oma ajatus, jolloin jäljelle jää vain mustat silmänympärykset. Sellaisiksiko ihmiset haluavat tulla?
Halutaan kaikki tekemättä mitään. Kuvitellaan naiivina tulevaisuus kiiltävänä tavaran paljoutena, mutta ei opiskella itselleen niitä rahoja, joilla tavaroita ostellaan. Kaikkihan me synnyttiin lottovoittajiksi.
Jonain päivänä kai vain kävellään kauppaan ja ostetaan sieltä tulevaisuus. Sitä mukaa kun latoo sileitä seteleitä pöytään joku klikkailee sinulle hienon vaimon, kauniita lapsia ja kiiltävän auton. Jos rahaa riittää, niin ostetaan samaan syssyyn uusi menneisyyskin, vaihdetaan jopa valokuvat albumeista.
Poljetaan yhteiskunnan eksyneet maahan, eristetään ne johonkin omaan laitokseensa. Kuka moisia epäonnistuneita haluaisi katsoa silmissään. Viisautta ei enää mitata tiedossa vaan omaisuudessa. Joku jolla ei ole mitään ei voi olla viisas, ei sellaista tarvitse kuunnella.
Aika juostaan vielä joskus kiinni, eikö juostakin? Ja valmistetaan pikkukivistä kultaa.
Maailma on julma.

Syntyjä syviä

Kuvat otettu kesällä

Maailma on kuin kirja, joka kertoo ikuisuuksiin jatkuvia tarinoita, mistä muodostuu yksi yhtenevä kertomus. Aina, kun uusi ihminen syntyy aukeaa hänen tarinansa ja kirjaan piirtyy koukeroisella käsialalla hänen paikkansa maailmassa. Kuten ei tarinoissakaan, niin maailmassakaan ei ole turhia ihmisiä, sillä loppupelissä jokaisella on oma paikkansa. Joidenkin osuus saattaa tuntua vähä pätöisemmältä, mutta ei tarina kulkisi eteenpäin, jos ei olisi niitä jotka kantavat kulmakivet paikoilleen. Harvat koskaan löytävätkään omaa paikkaansa ja juuri se tekee maailmankulusta niin mielenkiintoisen.
Joskus ajattelen, että elämme kerroksissa. Elämme historiaa, tätä hetkeä, huomista ja kaukaisuutta samaan aikaan eri ulottuvuuksissa. Maailma kertoo lukemattomia tarinoitaan paikoillaan yhtäaikaan ilman, että kukaan huomaa. Mitä jos kävellessäni aamulla kouluun, kulkee eilisen minä vierelläni. Mikä onkaan enää todellisuutta?
Me ihmiset pidämme itseämme kaikkein kehittyneimpänä kulttuurina, mutta kuka tietää mitä valovuosien takana piilee? Mitä, jos olemmekin vain jonkun paljon kehittyneemmän yhteiskunnan orjakansaa, jotka on istutettu maahan? Mitä, jos joku katselee meitä tälläkin hetkellä toisesta galaksista, seuraa mielenkiinnolla kotontaan ties mistä hologrammi tv:stä, samoin kun mekin katselemme innoissamme Avaraa luontoa.
Onko äärettömyydellä laitaa? Ajattelen, että on vain valtava paine ja tähtisumua. Kaikki ympärillä hohtaa magendan sekä sinisen sävyissä epätasaisen spiraalin muodossa. Yhtäkkiä kaikki vain loppuu ja alkaa tyhjiö. Se on kuin pudotus kalliolta. Tyhjiössä ei ole mitään. On mahdotonta määrittää minkä värinen se olisi, miltä se näyttäisi, miltä siellä tuntuisi. Tyhjiössä vain räjähtäisi olemattomaksi. Silti tyhjiötäkään ei voi luokitella ei miksikään, sillä onhan se tyhjää sekä ikuista tietämättömyyttä.
Mä pohdin tällaisiä asioita aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa. On hauska todeta kuinka pientä sitä loppujen lopuksi on tässä suuressa äärettömyydessä ja kuinka pieniä ne omat murheet ovatkaan. Vaikka joku olisi yhteiskunnan arvostama, suosittu tai pidetty niin on hän aivan yhtä pieni tämän kaiken keskellä, kuin me kaikki muutkin.
Elämän pienistä iloista pitäisi osata nauttia. Pitäisi kehua enemmän muita ihmisiä, sillä vaikkei ihminen sitä ulospäin näytäkään niin positiivinen kommentti hivelee aina itsetuntoa. Pitäisi sanoa ihmisille, kuinka paljon he todellisuudessa merkitsevät. Pitäisi arvostaa sitä mikä on eikä valittaa asioista, mihin ei voi vaikuttaa. Pitäisi hymyillä enemmän, on erittäin helppoa olla onnellinen.


Ja sinä hymyilet ja katsot noin. Pelkästään se saa ilon loistamaan silmistäni.

Itsetunnosta

Kuvat otettu kesällä.

Takki - Vila, Farkut - VeroModa, Kengät - Dinsku, Neule - KappAhl, Kauluspaita - äitikullan kätköistä, Kello - o.n.e, Kaulakoru - Michael Monroe Kalevakoru, Rannekoru - Thomas Sabo, Vyö - H&M

Itsensä arvostaminen on taito, minkä oppiminen osoittautuu usein haastavaksi, mutta myös taito, jonka menettää helposti. Vaatii paljon, että uskaltaa olla oma itsensä missä tahansa seurassa. Joku sanoisi sen olevan mahdotonta, että välillä sitä vain muuttuu tajuamattaan. Tosiasiassa ihminen, joka muuttuu seurasta riippuen pelkää olla oma itsensä kaikkien silmien edessä. Silloin tällöin tuntuu alastomalta olla sellainen, kun on seurassa, jonka epäilee tuomitsevan.

Kyllä jokainen haluaa, että ympärillä on ihmisiä ettei tarvitse olla yksin. Harmi vain, jotkut eivät löydä niitä ihmisiä olemalla yksinkertaisesti se kuka on, vaan joutuvat piilottamaan itsensä naamarin alle. 

Jos haluaa olla uskottava niin pitää uskoa itseensä. Omia mielipiteitään ei pyydellä anteeksi, eikä vedetä sanoja takaisin suuhun. Pitäisi olla ylpeä siitä mitä on, koska ei ole olemassakaan muuta vertailukohdella, kuin se minkä olet pääsi sisällä muodostanut. Millainen muka on normaali, oikeanlainen ihminen? Mikä on oikea tapa nähdä tätä maailmaa, kulkea näitä katuja?

Kuinka kunnioitettavaa olisikaan, jos voisi olla aina juuri sellainen kuin on. Itkeä, kun itkettää, nauraa, kun naurattaa piittaamatta yhtään mitä muut ihmiset ajattelevat. Sellaista ihmistä minä kutsuisin hetkessä elijäksi. On vaikea olla miettimättä virheitä, vaikka se kuuluisin jo eiliseen.

Tällä hetkellä kaikkein muodikkainta on olla erilainen. Jokainen näkee itsensä erilaisena kuin muut, kai se johtuu siitä, ettei kukaan muu ajattele kuin itse ajattelee. Ei meillä ole kuin omat aatteemme, haaveemme ja menneisyytemme, tottakai muodostamme niiden perusteella oman tapamme katsoa maailmaa. Silloin vain usein unohtaa, että ihmisellä joka mielestään vaikuttaa tyhmimmältä ja oudoimmalta, on myös omat ajatuksensa, joita kukaan muu ei voi nähdä. 

Kauneusihanteet tulevat medialta. Jos mainoksissa keikistelisi kaksikymmentä kiloa ylipainoisia, itsevarmoja ja kirkkaasti hymyileviä naisia, hoikkuus tuskin olisi niin iso juttu. Mikä antaa edes syyn ivata ihmistä, jonka kylkiluut eivät paista lävitse tai kokolapussa lue small? Tekeekö solakkuus paremman ihmisen?

Lähes jokaisella on tai on joskus ollut jokin itselleen tärkeä asia, mitä ei ole uskaltanut myöntää edes ihmisille joita kutsuu ystävikseen. Tai jokin harrastus, minkä jättää kummasti mainitsematta uuden tuttavuuden kysyessä, että mistä tykkäät. Se on itsensä häpeää, torjuvan kommentin pelkoa. 

Ei itsetunto parane koskaan, jos sen eteen ei tee työtä. Täytyy uskaltaa sanoa, mitä itseajattelee. Eivät kaikki ihmiset tuomitse automaattisesti sinua, sillä kaikki ovat erilaisia. Jos joku tuomitsee sinut siksi, että olet sinä, voit miettiä mitä merkitystä sillä mielipiteellä on. Kuinka arvokas tuollainen ihminen on todellisuudessa elämässäsi, jos hän ei hyväksy sinua?

Suuret setelit ja puheet

Huivi - Ginatrikot, Farkut - Ginatrikot, Neule - Lindex, Kello - o.n.e (Kultajousi), Vyö - Ginatrikot, Kengät - Converse, Reppu - Fjällräven Kånken

Mulla on kevyt olo, kuin mikään ei voisi milloinkaan latistaa. Joka päivä täytyy kokeilla jotain uutta, se voi olla aivan pieni asia eikä sitä täydy paljastaa kenellekään. Tuntemattoman kohtaaminen kasvattaa, oppii taas jotain mitä ei aiemmin tiennyt. Ei sitä kuulu hävetä, jos on elänyt tähän asti tynnyrissä jonkin asian suhteen. Se joka kysyy, ei häviä. Se joka tuomitsee kysyjän pelkää usein itse paljastaa tietämättömyyttään.

Tiedättehän sen tunteen, kun lähikaupan kassa on tyhjä vaikka haluaisit juuri sillä sekunnilla maksaa keksipakettisi? Eiköhän kaikilla tule vähintäänkin siinä vaiheessa mieleen huhuilla kassaneidille, joka lymyilee murohyllyllä, että ohoi asiakas tyyrpuurissa. Miten ajattelematonta kassaneidiltä olla palvelematta edelleenkin yksinään seisovaa asiakasta, jolloin kuuluu leväyttää lompsansa auki ja ilmoittaa kuuluvalla äänellä koko kaupalle, että mulla on täällä seteleitä.
Mitä opimme tästä - jos menet kauppaan älä ikinä anna Riinan ostaa mitään

Aika on kulkenut jäniksen loikkia, kesän ja minun välille on uurtunut kuilu. Unohtaa nopeasti ihoa kuullottavan auringon sekä ihmiset, jotka kesä vei mukanaan. Susin kanssa on aina kesä, sillä meillä oli vain se aika, fiilis kulkee mukana vielä räntäsateen ja koleiden aamujenkin lävitse.
Vaikenen yllättävän hiljaa, mitä en osaa käsittää. Näen, kuinka ihmisistä tuntuu pahalta ja tiedän mitä asialle voisi tehdä, mutta ainoa mihin ryhdyn on vaikeneminen. En ole ikinä suostunut vaikenemaan, vielä vähemmän katsomaan kun joku kärsii. Hassua, että tiedostan itse tämän kaiken, mutta siltikään en toimi.
Ehkä ajattelen ettei se ole minun ongelmani. Julma ajattelutapa, johon kuitenkin niin moni sortuu helposti. Ollaan ehkä vähän ujonpuoleisia, liian ylpeitä tai saamattomia. Ei ymmärretä, että vaikenemalla tehdään enemmän hallaa. Kuvitellaan, että kaikki kulkeutuu raiteilleen itsestään. Entä jos ei kulkeudukaan?
On niin helppoa heittää rakas ihminen käytettyjen ystävien koriin. On niin helppoa sulkea muistot ja yhteiset asiat mielestään. On niin helppoa katsoa hänen lävitseen, kuin edessä ei olisikaan ilmaa kummempaa. Kun viimein tajuaa, että minkä oikein heittikään pois, katuu karvaasti. Silloin ollaan jo liian kiveä korjaamaan asioita. Ajatellaan ettei mitään voisi tehdä kuitenkaan. Vuosikymmenten päästä, kun selaa lastensa kanssa vanhoja valokuvia ja pysähtyy luokkakuvaan. Kerrot lapsellesi siitä ihmisestä, jonka heitit elämästäsi lähes turhaa ja annat lapsesi jäädä siihen uskoon kuin olisitte vieläkin ystäviä. Sisällään sitä tajuaa, mitä on itselleen valehtelu, sisällään sitä tajuaa, että mitä heittikään hukkaan.
Täytyy osata tunnustaa tähdenlennot. Olen katsonut paljon, kun annetaan ihmisten valua elämästään kylmästi. Olen itsekin antanut ystävien kadota hukkaan, vaikka he ovat olemassa, tallaavat joka päivä saman koulun lattiaa, ei olla vuosikausiin lausuttu sanaakaan toisillemme.