Nukketeatteria

Laiturinnokassa kylmä sokerimaito kahvilla maistuu aina hyvälle. Parikkalan suurin nähtävyys patsaspuisto ja jonkin sortin kekkerit - pöydät notkuivat ilmaista ruokaa ja taustalla joikasi seniorikuoro. Oikeastaan tunnelma oli melkein idyllinen.

Elämä ei ole elokuvaa. Unohdetaan helposti, että jokainen meistä on vain ihminen. Vaaditaan paljon, odotetaan liikaa. Toisen täytyy osata harjoittaa telepatiaa ja olla saman aikaisesti superihminen. Unohdetaan inhimillisyyden rajat. Joistakin hetkistä voi tehdä elokuvaa, kohtauksia jotka muistaa ikuisesti ja voi silloin tällöin kelata mielensä filmistä ajatuksiin.
Tahdotaan kultaiset vaatteet ja kumartavia ihmisiä ympärilleen. Korvataan iho muovilla, me synnyimme nukketeatteriin. Ei osata arvostaa sitä mitä vanhemmiltaan sai vaan leikellään minuus kappaleiksi. Persoonallisuus on rumaa, vaikka tässä ajassa kaikkein muodikkainta on erilaisuus.
Täytyy miellyttää yhteiskuntaa, massakulttuuria. Palvotaan median orjia, jotka on muovattu pala kerrallaan ja joilta on riistetty viimeinenkin oma ajatus, jolloin jäljelle jää vain mustat silmänympärykset. Sellaisiksiko ihmiset haluavat tulla?
Halutaan kaikki tekemättä mitään. Kuvitellaan naiivina tulevaisuus kiiltävänä tavaran paljoutena, mutta ei opiskella itselleen niitä rahoja, joilla tavaroita ostellaan. Kaikkihan me synnyttiin lottovoittajiksi.
Jonain päivänä kai vain kävellään kauppaan ja ostetaan sieltä tulevaisuus. Sitä mukaa kun latoo sileitä seteleitä pöytään joku klikkailee sinulle hienon vaimon, kauniita lapsia ja kiiltävän auton. Jos rahaa riittää, niin ostetaan samaan syssyyn uusi menneisyyskin, vaihdetaan jopa valokuvat albumeista.
Poljetaan yhteiskunnan eksyneet maahan, eristetään ne johonkin omaan laitokseensa. Kuka moisia epäonnistuneita haluaisi katsoa silmissään. Viisautta ei enää mitata tiedossa vaan omaisuudessa. Joku jolla ei ole mitään ei voi olla viisas, ei sellaista tarvitse kuunnella.
Aika juostaan vielä joskus kiinni, eikö juostakin? Ja valmistetaan pikkukivistä kultaa.
Maailma on julma.