Aurinkoranta ja kylmää hiekkaa

Kasa tuhkaa, mitä jos kaikki palaisikin takaisin. Sytytettäisiin loppuun palanut, mistä kohoaisi lieskat jotka kasvattaisivat kaiken takaisin. Mitä jos maailmaansa voisi katsella kuin elokuvia. Laittaa pauselle kaivatessaan hengähdystaukoa tai tilaisuutta itkeä ilman että kukaan muu huomaa. Kelaisi ajassa taaksepäin ja hakisi valokuvat palavasta talosta niin ettei jäisi jäljelle pelkästään tuhkaa.
Laittaisi ajan kulkemaan tuplanopeutta, kun ei malttaisi odottaa. Hyppäisi ohitse jos huomaisi konfliktin tai ikävän tilanteen olevan edessä. Käsikirjoittaisi elämäänsä mielensä mukaan, täydelliseksi.
- Onko tuo muka jotain elämää?
Mitä on elämä ilman pettymyksiä? Ilman niitä hetkiä, joina toivoo voivansa vajota maan rakoon häpeästä?Ilman niitä hetkiä, joina itki sydämen säryistä silmänsä punaisiksi? Ilman niitä hetkiä, joina joku sai yllätyksellään sydämen pamppailemaan ja kestohymyn huulille. Sitä kai elämä on, yllätyksiä, olivat ne sitten myötä-tai vastoinkäymisiä.
Sitä miksi joillakin menee huonommin kuin toisilla on kai mahdoton selittää. Kuka päättää kenelle jaetaan kätellyssä enemmän kaatokortteja?
On niitä hetkiä kuin luulee ettei omista mitään. Sitten sitä istuutuu alas ajatuksistaan ja alkaa listata hienoa kotia, rakastavaa perhettä, hyvää taloustilannetta, opiskelumahdollisuutta, Suomen maata, ihmisoikeuksia ja sitä määrän paljoutta mitä omistaakaan.
Kun on tottunut yltäkylläisyyteen pienikin asia saa surulliseksi.

-

Sydänystävä on yksi tärkeimmistä asioista. Kaikki eivät tule koskaan näkemään miltä tuntuu oikeasti omistaa ystävä, joka on niin läheinen ettei tarvitse sanoa sanaakaan, kun toinen tietää mistä tahtoo kertoa. Se on yksi parhaista asioista mitä voi omistaa. Sitä ei ehkä osaa silloin arvostaa. Havahduttuaan päälle kolmikymppisenä perheen keskeltä suloisen tenavan itkuun sotkuisesta keittiöstä - tai missä ikinä lieneekään, ymmärtää mitä joskus heitti hukkaan.

Maailmanrauha on pop

Uraani halkeaa ja tuottaa lamppuun valkeaa - tällä laulunpätkällä pärjäsin hyvä puolikkaaseen kokeessa. Eput on rautaa.
Kaikella on seurauksensa, jotka tulevat esiin ennemmin tai myöhemmin. Elän opiskeluhelvettiä, kun koetan parhaimman mukaan opiskella ja paikkailla viimevuoden laiminlyöntiä. Kympintyttö karahti kiville ja joutui tyytymään keskitasoon leikittyään hetken murrosikäistä. Minäkö muka tyytyisin keskitasoon? Turha edes kuvitella. Onneksi kunnianhimolle ei ole ikinä tapahtunut mitään.
Viimeisimmät arkipäivät joita laskujeni mukaan oli viisi menivät kutakuinkin tasaisesti. Stressasin koetta ja koetin raivata tilaa kavereille harrastusten lomasta. Koetin.
Käytiin kuvailemassa keskiviikkona Lauran kanssa, niin ja tänään, mutta niitä kuvia myöhemmin. Ideana oli hahmottaa kaupungin värivaloja ja vilinää taustalle, mutta Imatracitystä ei ollutkaan siihen. Onhan meillä tori, ja K-kauppa.
Tällä viikolla mä olen ihmetellyt miten ihmiset jaksavat olla niin negatiivisia. Kun pyyhällän koulun ovesta sisään tasan kello kahdeksan ja huohotan naama punaisena, sillä olen juuri ravannut rappuja ylös kypärä kourassa, näen luokan edessä ne tietyt ihmiset jotka kertovat kuinka perseestä aamut ovat.
Sinänsä vähän kurjaa, jos ihminen ei muuta keksi kuin murehtia asioita joihin ei voi vaikuttaa. Aamut kuuluvat tähän systeemiin, valitettavasti. Jäisikin valitus vielä siihen, "En ehtiny laittaa itteeni" "Nukuin pommiin" "Aamukusi oli vihreetä", mutta päivän mittaan ilmestyy mieleen asioita, jotka ärsyttävät vähintään kahta kauheammin. Ja kuinkas ollakaan, ongelmien vakavuusaste on melkoisen alhainen.
Jos ei ole oikeita ongelmia, niin miksi niitä pitää keksiä? Ei kukaan kiinnitä silloin enemmän huomiota, ajattele että olet jotenkin tosi cool ja vahva ihminen kun näin voimakkaasti ilmaiset mielipiteesi. Kaikki ajattelevat, että olet elämääsi kyllästynyt ruikuttaja. Hankkikaa virikkeitä.
Okei, munkin joka aamuinen tilanne on se, että olen torkuttanut herätystä puoleen kahdeksaan. Raahaudun tukka pystyssä kylppäriin ja harjaan ikuista projektiani, pepsodent hymyä esiin ainakin viisi minuuttia. Heitän lattialta ensimmäiseksi käteen sopivat hynttyyt ylle ja länttään suhteellisen neutraalit pakkelit naamaan. Toisen vartin nautin runsasta aamupalaani ja hyppään derbin selkään juuri viisareiden hipoessa kaheksaa. Tulen kouluun myöhässä, hiukset sekaisin ja kirjat jäivät hujan hajan huoneeni lattialle, mutta silti ainakin koetan hymyillä.
On kuitenkin uusi päivä ja kaikki tavallaan alkaa alusta. Elämä hymyilee, joten mitä muutakaan minä voisin tehdä. Ketä kiinnostaa onko jokainen vaaleankirjava kutrini ojossa?
Toinen asia on ihmisten luokittelu. Määritellään, että ketä voidaan esimerkiksi moikata, kenet voidaan osoittaa tuntevansa. Kun koetaan, että ollaan tiettyjen ihmisten yläpuolella niin annetaan sen kyllä näkyä ja kuulua. On niin siistii olla aikuisii - oltaisiinkin.
Joku voisi ajatella, että mikä minä ole puhumaan. Monenkin mieleen voisi itseasiassa pompata moinen kysymys. Tottahan se on, että olen itsekin harjoittanut teinihierakiaa ja toisten miellyttämistä, mutta eivätkö kaikki voi muuttua? Yössäkin voi kaikki kääntyä toisin.
Valitaan kaverit iän, ulkonäkön, sosiaalistenkontaktien sekä fb tykkäysten perusteella. Nuorempiaan katsotaan alaspäin, sillä mistä he mitään tietäisivät. Sanoo joku, joka eli vuosi sitten samaa ikää. Mun mielestä ikä on vain numero, eniten merkitsee se mitä ihminen ajattelee. On olemassa hölmöjä aikuisia, hölmöjä lapsia, mutta löytyy myös niitä pirun fiksuja molemmista ikäryhmistä.
Asioita ei saisi ajatella niin mustavalkoisesti. Täytyy osata hahmottaa värejäkin, jos oikein pitkälle edetään niin sävyjä. Niin se maailma koostuu, puissa kasvaa lehtivihreä, Greenpeace lopulta voittaa ja kaikki ovat onnellisia.