Syntyjä syviä

Kuvat otettu kesällä

Maailma on kuin kirja, joka kertoo ikuisuuksiin jatkuvia tarinoita, mistä muodostuu yksi yhtenevä kertomus. Aina, kun uusi ihminen syntyy aukeaa hänen tarinansa ja kirjaan piirtyy koukeroisella käsialalla hänen paikkansa maailmassa. Kuten ei tarinoissakaan, niin maailmassakaan ei ole turhia ihmisiä, sillä loppupelissä jokaisella on oma paikkansa. Joidenkin osuus saattaa tuntua vähä pätöisemmältä, mutta ei tarina kulkisi eteenpäin, jos ei olisi niitä jotka kantavat kulmakivet paikoilleen. Harvat koskaan löytävätkään omaa paikkaansa ja juuri se tekee maailmankulusta niin mielenkiintoisen.
Joskus ajattelen, että elämme kerroksissa. Elämme historiaa, tätä hetkeä, huomista ja kaukaisuutta samaan aikaan eri ulottuvuuksissa. Maailma kertoo lukemattomia tarinoitaan paikoillaan yhtäaikaan ilman, että kukaan huomaa. Mitä jos kävellessäni aamulla kouluun, kulkee eilisen minä vierelläni. Mikä onkaan enää todellisuutta?
Me ihmiset pidämme itseämme kaikkein kehittyneimpänä kulttuurina, mutta kuka tietää mitä valovuosien takana piilee? Mitä, jos olemmekin vain jonkun paljon kehittyneemmän yhteiskunnan orjakansaa, jotka on istutettu maahan? Mitä, jos joku katselee meitä tälläkin hetkellä toisesta galaksista, seuraa mielenkiinnolla kotontaan ties mistä hologrammi tv:stä, samoin kun mekin katselemme innoissamme Avaraa luontoa.
Onko äärettömyydellä laitaa? Ajattelen, että on vain valtava paine ja tähtisumua. Kaikki ympärillä hohtaa magendan sekä sinisen sävyissä epätasaisen spiraalin muodossa. Yhtäkkiä kaikki vain loppuu ja alkaa tyhjiö. Se on kuin pudotus kalliolta. Tyhjiössä ei ole mitään. On mahdotonta määrittää minkä värinen se olisi, miltä se näyttäisi, miltä siellä tuntuisi. Tyhjiössä vain räjähtäisi olemattomaksi. Silti tyhjiötäkään ei voi luokitella ei miksikään, sillä onhan se tyhjää sekä ikuista tietämättömyyttä.
Mä pohdin tällaisiä asioita aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa. On hauska todeta kuinka pientä sitä loppujen lopuksi on tässä suuressa äärettömyydessä ja kuinka pieniä ne omat murheet ovatkaan. Vaikka joku olisi yhteiskunnan arvostama, suosittu tai pidetty niin on hän aivan yhtä pieni tämän kaiken keskellä, kuin me kaikki muutkin.
Elämän pienistä iloista pitäisi osata nauttia. Pitäisi kehua enemmän muita ihmisiä, sillä vaikkei ihminen sitä ulospäin näytäkään niin positiivinen kommentti hivelee aina itsetuntoa. Pitäisi sanoa ihmisille, kuinka paljon he todellisuudessa merkitsevät. Pitäisi arvostaa sitä mikä on eikä valittaa asioista, mihin ei voi vaikuttaa. Pitäisi hymyillä enemmän, on erittäin helppoa olla onnellinen.


Ja sinä hymyilet ja katsot noin. Pelkästään se saa ilon loistamaan silmistäni.