Muovilokkeja

-

Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja heittää hiukset sekaisin.

-

Perjantai

Mä istun Ruotsinlaivan keulassa ja mua palelee. Laiva lipuu ohi saaristojen, joiden pikkutiet ja jokaisen rakennuksen voin laskea. Voisin joskus asua saaristossa. Ei tämä ollut niin siistiä kuin ajattelin.

Pääkerroksesta tulee mieleen lähinnä kotikaupunkini muinoin kukoistanut kauppakeskus, mutta tätä nykyä siellä viihtyy vain Tokmanni. Näyttää samalta.

Pariisinkevät tuntuu paljon mahtipontisemmalta tuulessa. Mä ostin farkkutakin, jossa on reikiä. Sen läpi tuulee. Hiukset on sotkussa ja korvia paleltaa. Sitten ne sanovat, että laivalla juhlitaan.

Saaria on kivempi katsella, ne sentää vaihtuvat kokoajan.

Yläpuolella lentää lokki. En ole ihan varma, että onko se oikea, näyttää ainakin vähän lelulta.

Mulla on hyvää valkosuklaata, jossa on mustikoita. Yleensä vihaan valkosuklaata.

Varpaitakin palelee.

On sellainen olo, kuin olisin vihdoinkin matkalla sinne jonnekin. Istuisin vihdoin katselemassa kuinka kaikki jää taakseni ja jokin pilkistäisi horisontin takaa. Mulla olisi silloinkin nämä vanhat converset.

Oikeasti olen vain perhelomalla, tai tulossa kotiin.

Mä voisin vain maalata tauluja koko elämän. 

Oon kohta kipeä.

-

Mä en osaa sanoa, osaanko oikeasti nauttia elämästä. Haluaisin kyllä, ehkä enemmän kuin mitään muuta, mutta en tiedä osaanko. Tuntuu, että odotan kokoajan liikaa ja unohdan kaikki pienet hyvät asiat. Hetkessä osaan arvostaa kaikkea yksinkertaista ja pientä, jota pidetään yleisesti itsestäänselvyytenä, mutta en jokaisessa hetkessä.
Aina hoetaan sitä, että koeta nähdä pienet asiat ja iloita niistä, mutta se on vaikeaa, kun on kasvanut tällaiseen kulttuuriin ja tällaiseen elämään. Mä koetan, mutta unohdan aina välillä.
Miksi huonoille asioille annetaan enemmän valtaa, kuin hyville? Päivä, joka on ollut todella hyvä, muuttuu huonoksi yhden vastoinkäymisen vuoksi.